Muisto Viljasta
En oikein tiedä, mistä aloittaisin.
Vaikka mainitsen usein Viljan ystävilleni ja kerron Sarkoomarahastosta, vältän silti usein hänen muistelemistaan. Se ei ehkä ole paras tapa käsitellä surua, mutta aina kun ajattelen Viljaa, kaipaus palaa – edelleen, vuosien jälkeen.
Olimme lapsina läheisiä alakoulussa. Kun Vilja siirtyi Helsingin saksalaiseen kouluun, yhteydenpitomme harveni. Lukiovuosina löysimme toisemme uudelleen, kun Vilja sairastui ensimmäisen kerran. Meistä tuli taas erottamattomat – niin läheisiä, että jopa kauppareissut tehtiin yhdessä.
Meitä yhdisti moni asia: kirjallisuus, kasvit, luonto ja tee. Aloin lukea enemmän Viljan inspiroimana. Kävimme ostamassa teetä pienestä putiikista Helsingissä – ja yhä eräs tietty maku tuo Viljan mieleeni.
Valmistuin lukiosta vuotta ennen Viljaa ja sain opiskelupaikan Oulusta. En kuitenkaan ottanut sitä vastaan. En halunnut lähteä niin kauas – ja tiesin sisimmässäni, että Viljalla ei ollut paljoa aikaa. Halusin olla lähellä.
Kun Vilja eli abivuottaan, hänen keuhkoistaan löydettiin lisää etäpesäkkeitä. Tiesin heti, ettei siihen ollut parantavaa hoitoa. Olin silloin armeijassa ja säästin lomapäiviä siltä varalta, että hänen tilansa heikkenisi nopeasti.
Kaikesta huolimatta Vilja kirjoitti loistavat yo-paperit ja pääsi Helsingin yliopistoon kemian opintoihin. Mutta kaksi viikkoa ennen opintojen alkua hän menehtyi.
Kaksi vuotta myöhemmin aloitin opintoni Helsingin yliopistossa molekyylibiotieteissä. Vaikka aihe kiehtoi minua, alan uranäkymät eivät tuntuneet oikeilta. Hain siirtohaussa Aalto-yliopistoon bioinformaatioteknologian pariin, missä olen nyt opiskellut vuoden. Kandivaiheen jälkeen aion hakea lääketieteellisen tekniikan maisteriohjelmaan. Haluan kehittää parempia ja saavutettavampia laitteita, jotka mahdollistavat tarkemmat diagnoosit ja nopeamman avun – jotta kenenkään ei tarvitsisi jäädä odottamaan tai jäädä yksin sairautensa kanssa.
Sarkoomat ovat harvinaisia syöpiä, ja tuntui epätodelliselta, että juuri Vilja sairastui siihen. Pian hänen kuolemansa jälkeen Mirja perusti Sarkoomarahaston, ja maaliskuussa 2023 hän pyysi minua mukaan ohjausryhmään. Olin syvästi otettu – rahasto kantaa Viljan nimeä.
Rahaston tavoitteena on alusta asti ollut lisätä tietoisuutta sarkoomista ja kerätä varoja tutkimukseen. Viime talvena saimme ylpeinä jakaa ensimmäiset apurahat. Toivon, että rahasto tuo sarkoomat näkyväksi – niin suurelle yleisölle kuin terveydenhuollon ammattilaisille – ja että voimme jatkossa tukea lukuisia tutkimushankkeita.
Ikävöin Viljaa, mutta en anna kaipauksen musertaa. Uskon, että tapaamme vielä jonain päivänä.
